Leirihype

Takana on luja putki rillu...leirien? Oli siis jälleen aika jokavuotisen Briskness-leirin, jonka ihana kasvattajamme viitsii järjestää joka vuosi. Meinasi muuten meiltä jäädä väliin kun budjetti venyi ja paukkui muuton takia ja vielä piti leirimaksukin maksaa. Hui kun meni tiukalle mutta päästiin matkaan. Mukaan lähti riittävä määrä makkaraa (eli sellainen että koko leiri saadaan tarvittaessa ruokittua) ja koirakaveri Sanna, joka tuli Briskness-jengin ulkopuolisena leirille mukaan oman bortsunsa kanssa. Etukäteen kyseltiin mihin kahteen lajiin halutaan osallistua ja päätin valita jäljen ja tokon, koska ne ovat meille heikommat lajit. Agilityä voidaan treenata kotona Netan hellässä huomassa.

Perjantai alkoi esineruudulla. Ollaan tehty esineiden etsimistä mutta pikkuisen arvelutti kun viime kerrasta oli aikaa. Otin siis varman päälle ja haettiin yksi esine niin että koira näki että se vietiin jonnekin kauemmas. Sheila lähti innoissaan liikkeelle mutta ei heti malttanut tosissaan etsiä. Enemmänkin se hetken skannasi juosten aluetta. Mietin jo koiran ottamista pois kun se yhtäkkiä alkoikin tehdä töitä ja etsiä esinettä. Haju otti nenään, esine löytyi ja tietysti se piti riemuiten tuoda heti näytille. "Kato mitä löysin! Eikö ookkin hieno?" Uusi lähetys ja seuraava esine etsittiin sitten kunnolla. Miksi aina epäilen? Se koira osaa kyllä. Se olisi osannut etsiä piilossa olevat esineet vaikka ei olisi nähnyt että niitä viedään.

Iltanuotiolle otin koiran mukaan. Niitä kertoja on harvassa joissa voidaan treenata vain olemista vaikka ihmisiä on ympärillä. Joka hetki treenihetki, vaikka sitten tällainen ihan pikkuinen.

Lauantaina aamusta mentiin agilityyn. Se mahtui sittenkin ohjelmistoon mukaan joten hop hop vaan. Rata oli meille keskivaikea, eli haastetta riitti mutta se oli täysin mahdollinen suorittaa. Sheila oli hyvässä vireessä. Se pysyi lähdössä, kuunteli ohjausta ja teki töitä hienosti. Yksi kohta osoittautui haastavaksi, koska Sheila keksi että olisi nopeampikin reitti tulla sinne missä minä olen kuin se putki. Perhanan ajatteleva koira. Älä ajattele, tee kuten näytän (varsinkin kun kerrankin näytän oikein). Kertakaikkisen hieno koira kentällä, minä nyt taas hieman sekoilin jaloissani kuten tavallista.



Iltapäivällä tokoiltiin. Kouluttajana oli Maiju Ojamies joka aiemmin piti meille sen "hei toko on kivaa"-tunnin. Pyysin apuja kaukojen aloitteluun koska ne jäivät viimeksi käymättä. Samalla sain vihjaavia kommentteja siitä että se koira voi myös olla rauhassa kentällä kun ei tehdä töitä. Ai joo. Käypä siihen. Yritin näyttää että seuraanusen tarjoamisesa koira on melko etäällä ja edessä, mutta Sheila kävelikin kauniisti vierellä. Se siitä sitten. Olen ihan varma että se treenaa salaa itsekseen, koska minun kanssani se ei ole vielä kertaakaan ollut noin lähellä oikeaa paikkaa. Nyt taitaa olla jokaiseen ALO:n liikkeeseen ohjeet kuinka saadaan ne eteenpäin.

Lauantai-iltana sain vihjailevia lausahduksia siitä että se koira on varmaan kasvanut minuun kiinni koska on aina mukana joka paikassa. Itse se halusi vessaan mukaan! Nih!



Sunnuntaina aamusta päästiin vielä omatoimiseti agilitykentälle. Pistin Sannan Sheilan ohjaksiin ja katsoin itse kentänlaidalta. On muuten todella silmiäavaava kokemus nähdä oma koira töissä. Koska mulla menee niin paljon keskittymistä siihen mitä itse teen kentällä, en pysty samalla tavalla seuraamaan koiraa kuin sieltä etäämmältä. Sanna on harrastanut agilityä 15 vuotta ja liikkeetkin ovat aivan erilaisia. Ohjaus on tarkempaa ja täsmällisempää ja etenkin selkeämpää koiralle. Ja se näkyi myös koiran liikkumisessa. Oliko se tosiaan Sheila joka siellä kentällä meni? Siis se joka luki ohjaajaa koko ajan, korjasi jos tuli erehdys, haki esteet, lukitsi ne, ei juossut ohi eikä ympäri eikä väärin. Se joka osasi. Ihan sairaan hieno!

Päivällä päästiin metsäjäljelle ja saatiin vinkit siihen kuinka saadaan ne kepit mukaan juoneen. Siinä sitten yritin vastailla vaikeisiin kysymyksiin siitä kuinka haluan että se kepit ilmaisee, kun itsellä ei ollut pienintäkään haisua siitä miten haluaisin ne tuolle opettaa. Ei tosin tarvinnut montaa aivosolua vaivata kun osasin yhdistää keppi on keppi on keppi. Ja mitäs me tehdään lähes päivittäin metsässä? No etsitään keppejä ja tuodaan ne näytille. Siis yhdistetään nyt kaksi lempiasiaa, nenä maassa meneminen ja niiden keppien etsiminen. Kepit opetetaan Sheilalle samoin kuin nakitkin, eli keppiruudun ja myöhemmin sitten keppijäljen kautta. Otettiin yksi keppiruutu ja niinhän se taas hoksasi idean heti. Tää on sitä keppien etsimistä! Sheila pysyi hyvin ruudussa, yksi hairahdus taisi tulla, ja toi jokaisen kepin suoraan minulle. Ei se nyt niin vaikeaa ollutkaan. Keppi on keppi on keppi. Sitä se vain on.



Leirin lopputulos on aika lailla se että mulla on aivan mahtava eläin. Vitsi mikä piski! Ihan mahtava otus! Leirihype on siis päällä aika huolella ja maailma on vaaleanpunainen ja täynnä ruusuja. Mulla on koira joka tekee töitä hyvin, osaa rauhoittua, rakastaa aika lailla kaikkea mitä tehdään yhdessä ja osaa. Ai hitto että se osaa. Ja tekee. Ja se on mun.

Kommentit