Onks kaikki kentällä?
Eilisen treenin hyvä fiilis jatkui tähän päivään asti. Tassuttelin reippaasti hallille ja olin ihan varma että näistä tulee parhaat treenit ikinä! Tai ainakin hiton hyvät. Ei väsymystä, ei mitään mikä olisi saanut mielen harhailemaan. Minä ja koira, valmiina taistoon. Ja olihan toi aika hieno eläin taas kentällä. Pientä tuhmuria löytyi, kun malttamaton paimen varasteli pari kertaa lähdössä eikä olisi malttanut antaa palkkaa pois, mutta laitetaan innokkuuden piikkiin. Sheila oli kentällä. Se kuunteli. Se halusi tehdä oikein.
Ensimmäinen osa oli sille liian vaikea. Kaksi estettä ja pakkovalssilla pitäisi näyttää ajoissa että toiselle esteelle tulee kääntyä. Helppo homma vai mitä? En ole opettanut sille sitä että se kestäisi minun liikettäni kun yritän etukäteen näyttää että kohta käännytään. Kohta, ei vielä. Sheilan mielestä pitää kääntyä heti kun kerran näytetään. Jos näytin liian aikaisin, se kääntyi ennen estettä. Jos liian myöhään, se juoksi esteen ohi koska ei ehtinyt käännökseen. Sopivaa hetkeä ei oikeastaan edes ollut koska kun tein itse "oikein" eli ajoissa, koira tulkitsi sen niin että pitää kääntyä NYT. Siis ensimmäisellä kierroksella ei päästy kahta estettä pidemmälle, joka oli ihan okei. Se yritti ja teki parhaansa. Sitten vain opetetaan sille mitä sen pitää tehdä. Kun tuota kuvaa katsoo, onhan tuo nyt ihan naurettavan helpon näköinen kohta. Mutta jos koira tulkitsee ohjaajan liikkeen välittömänä käännöksenä, ei vain voi voittaa.
Toisella skipattiin mukamasvaikeat ekat esteet ja pehmennettiin niiden väliä putkella. Ja sit mentiinkin yhtäkkiä monta estettä. Mun pitää ehkä lanseerata uusi ohjaustyyli nimeltään robotti, koska oma ohjaus oli vähintäänkin töksähtelevää, mutta koirahan meni. Lopulta saatiin todella hieno ratasuoritus jonka jälkeen tuntui että nyt on muuten ohjattu maxikoiraa radalla. Jos olette koskaan nähneet meitä kentällä ja säälivästi pudistelleet päätänne todeten "kiva kun tuollaistenkin annetaan treenata" ja miettineet onko noista mihinkään, kyllä meistä on. Sheila oli täysin mukana juonessa ja kysyi suuntaa. Me puhuttiin samaa kieltä. Me oltiin samalla radalla. Sen pienen hetken me tiedettiin mitä me tehtiin.
Mulla on koko ajan sellainen olo että se läpimurto on lähellä ja meidän molempien pitää joku pieni asia vain hiffata jotta päästään siihen. Olen ihan varma siitä että se on aivan tossa meidän nenän edessä kun vain molemmat saatais siitä kiinni. Meidän omissa hömpöttelyissä se on näkynyt jo monta kertaa kun kaikki vain tuntuu helpolta ja oikealta ja luetaan toisiamme. Niissä usein tehdään asioita jotka juuri sillä hetkellä on treenin alla joten vähän etukäteen suunnittelen jo mitä haluan ja miten siihen pääsen. Ja se toimii. Tiedän mitä mun pitää tehdä ja miten, en kaikessa mutta aika isossa osassa. On vain joku juttu vielä jonka läpi pitäis päästä. Tossa se on ihan lähellä. Treeni-into vain kasvaa kun näkee miten ne herneet alkaa löytyä sieltä päästä pikkuhiljaa. Ja kieltämättä itsellekin niitä on joutunut kasvattamaan pellollisen, kun koko agilityajatusmaailma on mennyt uusiksi Sheilan myötä. Aivan kuin olisin aloittanut koko harrastuksen ihan alusta. Nyt vasta alan pääsemään mukaan siihen miten tuo koira toimii. Ja se on aika hienoa!
Ensimmäinen osa oli sille liian vaikea. Kaksi estettä ja pakkovalssilla pitäisi näyttää ajoissa että toiselle esteelle tulee kääntyä. Helppo homma vai mitä? En ole opettanut sille sitä että se kestäisi minun liikettäni kun yritän etukäteen näyttää että kohta käännytään. Kohta, ei vielä. Sheilan mielestä pitää kääntyä heti kun kerran näytetään. Jos näytin liian aikaisin, se kääntyi ennen estettä. Jos liian myöhään, se juoksi esteen ohi koska ei ehtinyt käännökseen. Sopivaa hetkeä ei oikeastaan edes ollut koska kun tein itse "oikein" eli ajoissa, koira tulkitsi sen niin että pitää kääntyä NYT. Siis ensimmäisellä kierroksella ei päästy kahta estettä pidemmälle, joka oli ihan okei. Se yritti ja teki parhaansa. Sitten vain opetetaan sille mitä sen pitää tehdä. Kun tuota kuvaa katsoo, onhan tuo nyt ihan naurettavan helpon näköinen kohta. Mutta jos koira tulkitsee ohjaajan liikkeen välittömänä käännöksenä, ei vain voi voittaa.
Toisella skipattiin mukamasvaikeat ekat esteet ja pehmennettiin niiden väliä putkella. Ja sit mentiinkin yhtäkkiä monta estettä. Mun pitää ehkä lanseerata uusi ohjaustyyli nimeltään robotti, koska oma ohjaus oli vähintäänkin töksähtelevää, mutta koirahan meni. Lopulta saatiin todella hieno ratasuoritus jonka jälkeen tuntui että nyt on muuten ohjattu maxikoiraa radalla. Jos olette koskaan nähneet meitä kentällä ja säälivästi pudistelleet päätänne todeten "kiva kun tuollaistenkin annetaan treenata" ja miettineet onko noista mihinkään, kyllä meistä on. Sheila oli täysin mukana juonessa ja kysyi suuntaa. Me puhuttiin samaa kieltä. Me oltiin samalla radalla. Sen pienen hetken me tiedettiin mitä me tehtiin.
Mulla on koko ajan sellainen olo että se läpimurto on lähellä ja meidän molempien pitää joku pieni asia vain hiffata jotta päästään siihen. Olen ihan varma siitä että se on aivan tossa meidän nenän edessä kun vain molemmat saatais siitä kiinni. Meidän omissa hömpöttelyissä se on näkynyt jo monta kertaa kun kaikki vain tuntuu helpolta ja oikealta ja luetaan toisiamme. Niissä usein tehdään asioita jotka juuri sillä hetkellä on treenin alla joten vähän etukäteen suunnittelen jo mitä haluan ja miten siihen pääsen. Ja se toimii. Tiedän mitä mun pitää tehdä ja miten, en kaikessa mutta aika isossa osassa. On vain joku juttu vielä jonka läpi pitäis päästä. Tossa se on ihan lähellä. Treeni-into vain kasvaa kun näkee miten ne herneet alkaa löytyä sieltä päästä pikkuhiljaa. Ja kieltämättä itsellekin niitä on joutunut kasvattamaan pellollisen, kun koko agilityajatusmaailma on mennyt uusiksi Sheilan myötä. Aivan kuin olisin aloittanut koko harrastuksen ihan alusta. Nyt vasta alan pääsemään mukaan siihen miten tuo koira toimii. Ja se on aika hienoa!
Kommentit